mitä pidempi putki onnistuneita juoksuja on takanapäin sitä todennäköisemmäksi käy epäonnistuminen. urani ensimmäinen dnf (=did not finish) sattui vaarojen ultran (84km) yhteydessä. toiselle kierrokselle pääsemisen aikaraja täyttyi kymmenisen minuuttia ennen saapumistani vaihtoalueelle ja minut liputettiin ulos. ajatus toisen kierroksen juoksemisesta "omaan piikkiin" eli ilman järjestäjien gps-paikanninta pimentyvässä metsässä ei houkutellut, joten jätin kisan siihen. vaikka maratonin verran taivalsin, ei suoritukseni oikeuta 100+ listan maratonmerkintään, sillä keskeytin kisan. olisi pitänyt ottaa varman päälle ja vaihtaa sarja maratonmittaan. mutta itse asiassa tappiomielialaani hieman lohdutti nähdessäni kisapaikalla muutaman muun tutun keskenjättäneen ultramatkalaisen:)

näin myöhemmin analysoituna kisareitin juoksualusta oli syynä siihen, että en saavuttanut maratonia 7h30min aikarajan sisään. tai paremminkin se että en osannut aavistaa alustan laatua. iso osa reitistä oli kuusimetsää. kuusen juuret (toisin kuin männyn juuret) kulkevat maanpinnassa ja sateiden jälkeen ovat poikkeuksellisen liukkaita. ja liukkautta ei näe jos polku on haavanlehtien peittämää. läksin liikkeelle strategialla "kävele ylämäet" joka oli väärä. strategian olisi pitänyt olla "juokse jokainen juostava pätkä". tilanne oli nimittäin se että iso osa tasamaa- ja alamäkipätkistä oli juoksukelvotonta juurakkoa. kaadun nilkkani ympäri kolme kertaa (näistä viimeisin tasamaalla) ja kerran liukastuin pitkospuilla persiilleni. vaatteita oli sopivasti, eväät riittivät ja camelbackin pikkuinen juomareppu oli mainio! montrailin maastokenkien pito ei ollut riittävä juurakkoihin tai kiviniemen savivelliin. onneksi hotellin aulasta tarttui matkaan viidenkympin lafumat.

maisemat olivat upeat. ensi kerralla lyhyemmälle matkalle ja muutetulla strategialla. suurkiitos loppupätkän juoksuseuralaiselle!.